Pari tarinaa avun vastaanottamisesta

Olen kyllä jollain teoreettisella tasolla tunnustanut itselleni, että kynnykseni avun pyytämiseksi muilta on turhankin korkea. En mielelläni pyydä apua edes perhepiirissä, vaikka lasten synnyttyä siihen on väistämättä harjaannusta tullutkin. En halua olla vaivaksi, ja onhan siellä se vanha kunnon tarve tehdä asiat omalla tavalla, selvitä ja pärjätä itse. Pitää ohjat omissa käsissä. Vasta ihan reilusti aikuisiällä olen tietoisesti opetellut ohjien löysäämistä ja luottamista muihin. Huomannut, että on itse asiassa hyvin vapauttavaa antaa muidenkin kantaa vastuuta ja joskus itse vain nauttia kyydistä.

No, silti vanhat tavat ja asenteet istuvat edelleen turhankin tiukassa. Tarvitaan jokin suoranainen pakko niitä ravistelemaan, ja sitten olenkin pitkän aikaa aivan hurmioitunut siitä, että ihmiset haluavat vilpittömästi auttaa minua ja kaikilla on vieläpä hauskaa. Olen mielelläni avuksi muille, miksi en itse olisi avun arvoinen?

Tällä kertaa se suoranainen pakko iski todella ärhäkän nieluinfektion muodossa. Se alkoi viime torstaina ja sunnuntaina vointi oli niin huono, että oli lähdettävä vielä päivystykseen. Meillä ei ole autoa, ja 38 asteen kuumeessa mietin, voisinko lähteä bussilla. Hyvä ystäväni oli kuitenkin edellisenä päivänä ilmoittanut voivansa auttaa, jos tarvitsen jotain. Ehkä voisin pyytää kyytiä? Takaisin voisin tulla bussilla tai taksilla.

Ystäväni oli autoineen paikalla tuossa tuokiossa. Ei ottanut kuuleviin korviinsa bensarahapuheitani tai ehdotustani jättää minut vain päivystyksen ovelle. Sen sijaan vietimme voinnistani huolimatta varsin hauskan parituntisen päivystyksen odotusaulassa. Lopuksi sain vielä kyydin kotiin apteekin kautta!

Alkuviikosta vointini huononi entisestään, ja jatkuva kuumeilu alkoi viedä voimia. Lapset olivat olleet jo yhden yön äidilläni, että saisin levätä miehen ollessa töissä. Edelleen mietin epäuskoisena, olinko se todella minä, joka tiistaiaamuna klo 5 ehdotti miehellensä, että pyydetään satojen kilometrien päässä asuvat appivanhemmat meille auttamaan. Meille. Määrittelemättömäksi ajaksi. Minä, joka häpeäkseni olen ollut kaikkea muuta kuin vieraanvarainen tässä pienessä kodissamme, mitä tulee yövieraisiin. Appivanhemmat tietävät tämän ja usein yöpyvät hienotunteisesti hotellissa vieraillessaan täällä. Kaikesta tästä huolimatta he tänä samaisena tiistaina hyppäsivät kyselemättä junaan ja riensivät apuun!

Se, että joku vieras häärii keittiössäni, on minulle vaikea asia. Etenkin siinä tapauksessa, ettei minulla ole ollut mahdollisuutta laittaa etukäteen paikkoja kuntoon jokaista kaappia myöten. Nyt päätin, että olkoon tilanne minulle opiksi. Jätin koko huushollin muiden armoille, kömmin onnellisena sänkyyn ja nukahdin. Välillä kuuntelin keittiöstä kantautuvia ääniä ja kerran heräsin jopa palohälyttimeen – kyllä! Käänsin vain kylkeä ja huomasin, että kun sallin itseni ajatella niin, se kaikki oli itse asiassa tavattoman kodikasta. Valmiissa ruokapöydässä pappa vielä totesi, että olenhan heille kuin yksi omista tytöistä. Ja jokin minusta on vuosikaudet rimpuillut tätä vastaan. Enkö ansaitsisi tätä?

Tällä hetkellä istun sängylläni tietokone sylissäni. Kello ei ole vielä edes yhdeksää aamulla ja toimelias pappa on jostain ulkoa pyydystänyt huoltomiehen korjaamaan vessan lavuaarin hapertuneet putket. Siellä käy innokas sahaus ja puheensorina. Vessassa, jota en päässyt etukäteen puunaamaan putipuhtaaksi! Enkä ole edes itse valvomassa työtä!

Pappa on elementissään ja minä… kenties uudessa elementissäni? Hyvä minä!

3 thoughts on “Pari tarinaa avun vastaanottamisesta

  1. Hyvä Sinä! Tiedän tunteen… on vaikea päästää muita hääräämään elämäänsä. Mutta kuten sanoit, se voi olla jopa kodikasta :) Ja mieti, että kun annat muiden auttaa itseäsi, samalla annat heille jotain. He tuntevat itsensä merkitykselliseksi ja saavat hyvän olon tunteen, kun voivat olla avuksi ja hyödyksi. Sitähän se pappakin sanoi, että olet heille kuin yksi omista tytöistä. Nyt on varmasti pappakin hyvillä fiiliksillä, kun voi osoittaa sen teoillaan:)

  2. Tästä tuli kerrassaan hyvä mieli. Ehkä sitä voisi itsekin oppia tästä – tuo vieraanvaraisuus etenkin on vähän vaikea aihe. Minulle, siis.

  3. Kirsi, kiitos! Olet ihan oikeassa. Isovanhemmat viipyivät meillä lopulta ennätykselliset kuusi päivää! Sen lisäksi, että itse sain apua arkeen, saivat lapset ja isovanhemmat ainutlaatuisen mahdollisuuden jakaa tällaisen määrän arkea yhdessä. Kaikki taisivat voittaa!

    Liina, kiva kuulla! Muistelen muuten, että ollaan joskus kauan sitten puhuttukin tuosta vieraanvaraisuuden vaikeudesta. Ettei ole kummallakaan ihan mutkaton suhde siihen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s